Joulun jälkeen

Vaikka Joulua niin lapsena odotetaan ja tuntuu kuin se ei koskaan tulisi, niin sitten se yht´äkkiä on jo mennyt. Niin on taas kerran nytkin käynyt.

Tuossa kuvassani tonttu marssii vähän niin kuin etsien itseäänkin ja niinhän me ihmisetkin teemme. Uuden vuoden lupaukset ja päätökset voivat auttaa siinä itsensä etsimisessäkin. Hyvää alkavaa vuotta kaikille se tonttu nyt toitottaa!

Cy Twombly In Memoriam

Monet varmasti tuntevat amerikkalaisen kuvataiteilijan Cy Twomblyn tuotantoa mutta on myös paljon niitä kuvataiteen ammattilaisia ja harrastajia joille nimi on ollut vieraampi tai tuntematon. Ehkäpä hänen kuolemaansa (5. heinäkuuta 2011) seurannut hetkellinen julkisuus samoin kuin Tukholman Moderna Museetin näyttely Turner, Monet, Twombly ovat tehneet tuosta taiteilijasta edes hivenen verran tunnetumman Suomessa kuin aikaisemmin. Joka tapauksessa Twombly olisi ansainnut suuremmankin tunnettavuuden kuin mitä se nyt on ollut. Twomblyn taide vaikutti aikoinaan kotoisista taiteilijoista ainakin informalisteihin. Varsinkin Kimmo Kaivanto on kertonut arvostaneensa suuresti tätä amerikkalaista oman tiensä kulkijaa ja näkyyhän se jossain määrin myös varhaisissa Kaivannon maalauksissa.
Mielestäni Cy Twombly oli yksi eurooppalaisimmista amerikkalaisista taiteilijoista ja siihen on ehkä vaikuttanut paljolti hänen pitkäaikainen asumisensa Euroopassa, tarkemmin sanottuna Italiassa. Hänen antiikin mytologiasta ja historiasta ammentaneet teoksensa ovat osaltaan voinneet ruokkia mielessäni tätä mielikuvaa.
Cy Twombly eli pitkän elämän ja teki sen mukaisen päivätyön tinkimättömänä ja omaleimaisena taiteilijana jääden ehkä harmittavastikin hivenen trendikkäämpien poptaiteilijoiden ja hyvän ystävänsä Robert Rauschenbergin varjoon.
Matkasimme joskus 1970-luvun puolivälin tienoilla Uusarin kanssa interraililla, kuinkas muutenkaan, Pariisiin. Minulle Cy Twomblyn näyttely kaupungin modernin taiteen museossa oli sen verran järisyttävä kokemus, etten ole päässyt siitä yli vieläkään vaikka joskus olen kyennyt sen hetkeksi unohtamaan. Se oli taidetta jota en ymmärtänyt mutta jonka tunsin. Rauha Cy Twomblyn muistolle.

Jason ja Argonautit

Harri Vuori on säveltänyt ja Jukka maalannut. Kuvassa triptyykin III osa

Iason tai Jason, kuinka halutaan kirjoittaa, johti argonautteja, urheita merenkävijöitä Argo-laivalla etsimään kultaista taljaa. Tietenkin matka oli suuri seikkailu ja miehistö toinen toistaan suurempia sankareita. Silti ja juuri sen takia matka ei aina sujunut toivotulla tavalla vaan matkalaiset kohtasivat vaaroja ja vastoinkäymisiä. Kuolema ei säästänyt aina sankareitakaan. Matkaan oli lähdetty ja jotakin etsittiin, kun se löytyi, oliko se kaiken vaivan ja uhrausten arvoista? Kaikella on hintansa.


Harri Vuori & Jukka Kinanen, argonautsit Jäkessä

Se miksi tässä on tätä tarinaa kreikkalaisista, johtuu siitä, että sunnuntaina 6.III.2011 alkavassa Värinää-tapahtumassa esitetään Järvenpää-talon Juhani Aho salissa Harri Vuoren käyrätorvitriolle säveltämä teos "Argonautit". Sävelteokseen liittyy olennaisesti samasta aiheesta tekemäni triptyykki joka saa lopullisen muotonsa teoksen esittämisen aikana toteuttamassani maalausperformanssissa. Koko juttu on siis taiteiden välinen yritys kuvata samaa aihetta musiikin ja kuvataiteen keinoin. Olemme työstäneet teoksiamme keskustellen tekemisistämme ja pohtien sitä, miten olemme tämän vanhan tarun itse kokeneet ja miten olemme sen saaneet siirretyksi havaittavaan muotoon. Oman panoksen teoksiin tuo esitystilanteen aikana soittajien reagointi kuvan tekemiseen. Soitto määräytyy sen mukaan mitä triptyykin osaa kulloinkin työstän. Näin myös muusikon rooli on tässä kokonaisuudessa merkittävä.

"Iason", akryyli, asetoonivedos, 2011



Kuvallisen tulkintani lähtökohtana Argonauteista on ollut oma elämäni ja minä Iasonina. Etsiä kultaista taljaa milloin mistäkin ja luulla löytävänsä sen. Kuitenkin se loittonee ja kaikki alkaa alusta. Seikkailua ja todistelua turhan takia, elämä menee kuitenkin omia menojaan ja sen radat piirtyvät sattuman varaisesti elämän kehälle. 





Taiteilijoita ja taiteilijoiden unelmia sekä uusi piirustus



"Michelangelo´s dream", muste, väri- ja lyijykynä, kirjan kansi, 4. tammikuuta 2011



Tänään oli valoisa päivä. Kun taas on enemmän valoa, jaksaa paremmin keskittyä kuvien tekemiseen.

Olen toki pimeänäkin aikana niitä tehnyt mutta en ole saanut niitä tuoduksi blogiin asti. Itse asiassa minua on työllistänyt yksi suurempi homma josta laitan tänne jotakin kunhan saan kuvan aikaiseksi tai paremminkin sen pois kameran muistikortilta.

Tuo kuva tuossa ylhäällä on jatkoa vanhalle piirustussarjalleni joka kehittyy ajan myötä ja johon löytyy pikku hiljaa uusia teemoja ilman, että niitä etsii. 

"Michelangelos dream" on kuva unelmista ja siitä kuinka joskus unelmat karkaavat ulottumattomiimme. Miksi juuri Michelangelo? Siksi, että hän on hieno taiteilija joka todennäköisesti tiesi mitä halusi ja usein myös tiesi miten sen saavuttaa mutta kaikkea ei hänkään saanut. Joskus myös Michelangelon unelma loittoni saavuttamattomiin. 

Kolme uutta piirustusta ( three new drawings )

"Ruma Ankanpoikanen"; muste, lyijykynä, paperi, kirjan kansi, 2010

"Jason ja Yksinäisyys"; muste, lyijykynä, paperi, kirjan kansi, 2009-10

"Omakuva Joutsenena"; tussi, lyijykynä, värikynä, paperi, kirjan kansi, 2010

Vanha leikkimökki

Kaisa teki aikoinaan minulle tämän mökin. Kaisa oli äitini täti ja poikkeuksellinen nainen sillä vielä varmaan yli 70-vuotiaana hän sahasi uppotukkia harmaissa villasukissaan ja ruskeassa hameessaan toukokuussa jäiden seassa järvessä vanhalla justeerilla. Kaisa sai sahattua tukin metrin pätkiksi ja siellä ne pöllit ovat navetassa vieläkin niin kuin ovat olleet kohta viimeiset 40 vuotta.

Kun niitä pöllejä katsoo, ymmärtää oitis, että ne jäisivät minulta itseltäni sahaamatta. Syy siihen, miksi Kaisa teki koko homman oli se, että isäni oli jostain saanut päähänsä vedättää vinssillä koko tukin syvältä järvestä rantaan siksi, että se vanhana iät ajat vedessä olleena honkana oli kaunista puuta ja siitä olisi saanut hienoa lautaa. Pitiköhän siitä tehdä pöytä tai jotakin.
Olin itseasiassa löytänyt tukin snorklatessani järvessä ja kertonut siitä isälleni. Tuomo veti sen traktorin vinssillä rantaan mutta ylös vedestä se ei noussut. Kaisa sitten toteutti työn rankimman osuuden ja sahasi tukin pätkiksi jääkylmässä vedessä. Pakostahan siinä Kaisa kastui mutta tuli tukkikin sahattua ja saatiin puut rannalle.

Aikojen kuluessa mökkini on tietysti lahonnut. Hiiret ovat syönneet maton jo monta vuotta sitten eikä ovikaan ole mennyt enää vuosiin kiinni. Kohta se varmaan romahtaa ja hetken aikaa mökkini paikalla on kasa lahoja lautoja ja vie ehkä vuosia ennen kuin ne maatuvat ellen ennen sitä korjaa laudat pois ja polta ne.

Muistot hämärtyvät ja vähitellen katoavat. Kohta ei Kaisaakaan muista kukaan. Mökin muistavat vielä lapsemme mutta varmaan hekin ehtivät sen unohtaa aikojen kuluessa. Mutta tukin pätkät ovat vielä olemassa ja ehkä niistä joku vielä joskus tekee jotakin vaikkei Kaisaa muistakaan.

Vanhassa maalaissaunassa (something about an old finnish country sauna)

Saunominen kylmänä syyspäivänä lämmittää mukavasti. Vanhan saunan hiljaisuudessa voi kohdata menneisyyden monella tavalla. Jos on yksin ja ei ole ketään kenelle puhua, ajatukset harhailevat sinne tänne. Ketkä täällä ovat joskus olleet ja mitä he ovat ajatelleet. Maailma on ehkä muuttunut mutta näiden seinien sisällä saunan lämmössä kaikki näyttää olevan kuin aina ennen. Silloin olet pelkistetysti sitä mitä olet niin hyvässä kuin pahassakin. Kohtaat itsesi paljaana mutta turvassa. Ilta pimenee ja ympäröi sinut niin kuin saunan lämpö ja hiljaisuus. Se on ympäröinnyt muitakin ennen sinua. Siinä kaikessa on jotakin melkein pyhää, me olemme pitkään jatkuneen ketjun yksi lenkki ja toivottavasti ketju jatkuu jälkeemmekin. Rituaalit ovat tärkeitä.