Kaisa teki aikoinaan minulle tämän mökin. Kaisa oli äitini täti ja poikkeuksellinen nainen sillä vielä varmaan yli 70-vuotiaana hän sahasi uppotukkia harmaissa villasukissaan ja ruskeassa hameessaan toukokuussa jäiden seassa järvessä vanhalla justeerilla. Kaisa sai sahattua tukin metrin pätkiksi ja siellä ne pöllit ovat navetassa vieläkin niin kuin ovat olleet kohta viimeiset 40 vuotta.
Kun niitä pöllejä katsoo, ymmärtää oitis, että ne jäisivät minulta itseltäni sahaamatta. Syy siihen, miksi Kaisa teki koko homman oli se, että isäni oli jostain saanut päähänsä vedättää vinssillä koko tukin syvältä järvestä rantaan siksi, että se vanhana iät ajat vedessä olleena honkana oli kaunista puuta ja siitä olisi saanut hienoa lautaa. Pitiköhän siitä tehdä pöytä tai jotakin.
Olin itseasiassa löytänyt tukin snorklatessani järvessä ja kertonut siitä isälleni. Tuomo veti sen traktorin vinssillä rantaan mutta ylös vedestä se ei noussut. Kaisa sitten toteutti työn rankimman osuuden ja sahasi tukin pätkiksi jääkylmässä vedessä. Pakostahan siinä Kaisa kastui mutta tuli tukkikin sahattua ja saatiin puut rannalle.
Aikojen kuluessa mökkini on tietysti lahonnut. Hiiret ovat syönneet maton jo monta vuotta sitten eikä ovikaan ole mennyt enää vuosiin kiinni. Kohta se varmaan romahtaa ja hetken aikaa mökkini paikalla on kasa lahoja lautoja ja vie ehkä vuosia ennen kuin ne maatuvat ellen ennen sitä korjaa laudat pois ja polta ne.
Muistot hämärtyvät ja vähitellen katoavat. Kohta ei Kaisaakaan muista kukaan. Mökin muistavat vielä lapsemme mutta varmaan hekin ehtivät sen unohtaa aikojen kuluessa. Mutta tukin pätkät ovat vielä olemassa ja ehkä niistä joku vielä joskus tekee jotakin vaikkei Kaisaa muistakaan.
